Neuvostoliitossa oli virallisesti demokratia, jossa kaikki olivat tasa-arvoisia – jotkut vain olivat tasa-arvoisempia kuin toiset. Saksan demokraattinen tasavalta eli Itä-Saksa eli DDR oli todellisuudessa poliisivaltio, jonka sijasta demokratiaa esiintyi sen poliittisessa vastaparissa Länsi-Saksassa eli Saksan liittotasavallassa (BRD). Pohjois-Korea on edelleenkin nimeltään Korean demokraattinen tasavalta, vaikka maan hallitusmuotona on diktatuuri. Nämä demokratian irvikuvat ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että demokratian ongelmiin on alettu kiinnittää huomiota.
Suomen valtiomuoto on tasavalta, jonka hallitusmuotona edustuksellinen demokratia: äänestäjät valitsevat vaaleilla edustajia, joiden tehtävänä on tehdä päätökset heidän puolestaan. Presidentti kuitenkin valitaan suoralla kansanvaalilla. Vuoteen 1991 asti presidentinvaalissa äänestettiin valitsijamiehiä, jotka äänestivät presidenttiehdokkaita.
Kuningasintoilusta Kekkoslovakiaan
Alkujaan Suomen valtiomuodoksi puuhattiin perustuslaillista monarkiaa, jossa valtionpäämiehenä olisi ollut kuningas Fredrik Kaarle, saksalainen Hessenin prinssi Friedrich Karl. Kuningashanke monarkioineen hyytyi kuitenkin Saksan tappioon Ensimmäisessä maailmansodassa, ja vuonna 1919 Suomen Tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin K.J. Ståhlberg. Kruunu kuitenkin ehdittiin teettää.
Kylmän sodan aikana sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat pyrkivät vaikuttamaan Suomen sisäpolitiikkaan. Vuonna 1973 Urho Kaleva Kekkosen toimikautta presidenttinä jatkettiin poikkeuslailla, lähinnä Neuvostoliiton vaikutuksesta. 1970-luvulla Neuvostoliitto tuki taloudellisesti kommunisteja ja keskustalaisia, Yhdysvallat sosiaalidemokraatteja ja kokoomuslaisia. Suomen johtavat poliitikot kävivät Neuvostoliiton suurlähetystössä hakemassa ohjeita Viktor Vladimirovilta, jonka edellinen virka oli Neuvostoliiton salaisen poliisin (KGB) salamurhaosaston johtajana. Kekkosen ajan Suomea on syystäkin kutsuttu Kekkoslovakiaksi, koska demokraattinen maa se ei ainakaan ollut.
Se toimii sittenkin
”Monia valtiomuotoja on kokeiltu ja kokeillaan tässä synnin ja murheen maailmassa. Kukaan ei väitä, että demokratia olisi täydellinen tai kaikkitietävä. Itse asiassa, on sanottu, että demokratia on huonoin hallintotapa, ellei mukaan lasketa kaikkia muita hallintotapoja, joita aika ajoin on kokeiltu.” Tämä Winston Churchillin toteamus vuodelta 1947 on paljonpuhuva. Demokratiassa on puutteita, mutta parempaa hallintomuotoa ei ole vielä keksitty. Huonoimmin toimivia valtiomuotoja lienevät esimerkiksi diktatuurit ja teokratiat, kuten kalifaatit.
Demokratian ydin on, että jokaisella kansalaisella on tasavertainen oikeus äänestää, ja vapaus vaikuttaa myös siihen, keitä on ehdokkaina. Tästä seuraa myös demokratian perusongelma: suurin tai kovaäänisin ryhmä saa yleensä tahtonsa läpi. Yleinen mielipide ei välttämättä ole enemmistön mielipide, vaan käytännössä 10 % väestöstä riittää luomaan yleisen mielipiteen, kun se rummuttaa näkemystään riittävän voimakkaasti. Tämä ilmiö lienee vaikuttanut kansallissosialismin nousuun 1930-luvun Saksassa.
Toinen demokratian ongelma on sen mahdollistama populismi, joka voi johtaa fasismin kaltaiseen valtiomuotoon. Populistien suosio perustuu siihen, että maailma ilmiöineen kaikkineen on monelle äänestäjälle aivan liian monimutkainen ymmärrettäväksi, ja siksi populistien harrastamat yksinkertaistukset vetoavat moniin äänestäjiin. Kansainvälisessä politiikassa on siirrytty totuudenjälkeiseen aikaan, jossa pärjää joko valehtelemalla hyvin tai yksinkertaisesti inttämällä. Suomessa ei ole ainakaan vielä siirrytty totuudenjälkeiseen aikaan, vaikka populisteja on esiintynyt jo 1970-luvulta lähtien ja vaikka osa ihmisistä elää aatteellisissa ja alueellisissa kuplissa.
Muutenkin kuin äänestämällä voi vaikuttaa
Suurin demokratian ongelma Suomessa on laskeva äänestysaktiivisuus. Yhteiskuntamme huono-osaisimmat ovat passiivisimpia äänestäjiä, minkä seurauksena heitä edustavat tahot saavat vähemmän ääniä. Toisaalta äänestämiseen ei innosta se, että puoluekartta on joitakin poikkeuksia lukuunottamatta samanlainen kuin sata vuotta sitten. Suurten puolueiden jämähtäminen asemiinsa on johtanut niiden jäsenmäärien laskuun. Puolueisiin kuuluu suomalaisista vain kuusi prosenttia, mutta kuitenkin puolueet päättävät jokseenkin kaikesta, kunnallispolitiikasta lähtien.
Toisaalta osallistuminen on muuttumassa: kansalaisaloitteet, adressit ja mielipidekyselyt ovat saaneet viime vuosina suurta suosiota ja vaikuttaneet myös lainsäädäntöön. 1970-luvulla käyttöön otettu kuntalaisaloite on mahdollistanut osallistumista paikallistasolla. Päätöksenteon avoimuutta on parannettu niin, että nykyään jokaisella on oikeus saada tietoa asioista, jotka vaikuttavat hänen asioihinsa.
