Suomi kamppailee tällä hetkellä jyrkässä ristivedossa, jossa poliisin tietoon tulevien viharikosepäilyjen määrä on noussut historiallisesti ennätyksellisen korkealle, samalla kun merkittävä osa uhreista kantaa syvää epäluottamusta viranomaisten kykyyn tai haluun puuttua tilanteeseen. Tällainen synkkä kehitys asettaa vakavan kysymysmerkin oikeusvaltion toimivuudelle ja kansalaisten tasa-arvoiselle turvallisuudelle, erityisesti heikoimmassa asemassa olevien vähemmistöjen kohdalla. Poliisiammattikorkeakoulun (Polamk) selvitykset ovat paljastaneet karun todellisuuden: vuonna 2024 kirjattiin peräti 1 808 rikosepäilyä, jotka määriteltiin viharikoksiksi, mikä merkitsee kaikkien aikojen synkintä tilastoa.
– Luvut ovat hälyttäviä ja kertovat karua kieltä yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Viharikollisuus kasvaa, mutta hallitus ei tee mitään sen ehkäisemiseksi. Vastuuministerit vaikuttavat pitävän ongelmaa vähäpätöisenä, Mai Kivelä toteaa.
Luottamuspula syvenee – uhrit jättävät ilmoitukset tekemättä
Oikeusministeriön aiemmin teettämistä selvityksistä nousee esiin hälyttävä havainto, jonka mukaan viharikosten uhrit jättävät runsaasti ilmoituksia tekemättä, sillä heidän luottamuksensa viranomaisten toimintaan on heikko. Uhrit eivät uskalla luottaa siihen, että viranomaiset tosiasiallisesti puuttuisivat asiaan tai että rikosprosessi johtaisi oikeudenmukaiseen lopputulokseen, mikä on myrkkyä jokaisen kansalaisen perusoikeusturvalle. Tämä luottamuspula on kaksiteräinen miekka, sillä se paitsi jättää rikokset pimentoon, myös lähettää yhteiskunnalle vaarallisen viestin siitä, että tietyt rikokset ja niistä kärsivät ihmisryhmät ovat toissijaisia.
Useimmiten rikosten taustalla on uhrin etninen tai kansallinen tausta, joka oli yleisin motiivi peräti 1 223 epäilyssä tapauksessa vuonna 2024. Kyseessä on valitettava jatkumo, sillä etniseen taustaan liittyvät viharikokset ovat olleet vuodesta toiseen selvästi yleisimpiä viharikosepäilyjä Suomessa, ja määrät ovat olleet jatkuvassa nousussa jo useamman vuoden ajan. Kunnianloukkaukset, uhkaukset ja pahoinpitelyt muodostavat merkittävän osan näistä epäilyistä, jotka kohdistuvat suoraan ihmisen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja ihmisarvoon. Viharikoksissa motiivi on ratkaiseva, vaikka rikoslaissa ei olekaan erillistä viharikos-nimikettä, sillä ennakkoluuloihin tai vihamielisyyteen perustuva motiivi on rikosprosessissa aina rangaistuksen koventamisperuste. Viharikoksen uhriksi joutuminen ei ole sattumaa, vaan valikoituu usein juuri uhrin jonkin näkyvän ominaisuuden vuoksi, mikä korostaa teon luonteen erityistä vahingollisuutta.
Poliisi onkin korostanut, että vain noin 20 prosenttia viharikoksen kohteeksi joutuneista tekee ilmoituksen poliisille, mikä tarkoittaa, että todellinen luku on virallisia tilastoja paljon suurempi. Kivelän aiemmin esittämä huoli vakavasta luottamuspulasta on perusteltu, ja tilanne vain syvenee, jos hallitus ei kykene osoittamaan konkreettista tekoa vihatekojen kitkemiseksi. Rikollisuuden ehkäisy ja luottamuksen rakentaminen viranomaisiin pitäisi olla jokaisen hallituksen itsestäänselviä prioriteetteja, mutta valitettavasti kentältä nouseva viesti tuntuu olevan jotain aivan muuta
Euroopan herättely: ECRI arvostelee Suomea jyrkästi
Suomi on joutunut tiukkaan kansainväliseen tarkasteluun, kun Euroopan neuvoston rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio (ECRI) on jälleen kerran arvostellut maata siitä, ettei se ole tehnyt riittäviä ja järjestelmällisiä toimia rasismin ja vihapuheen tehokkaaksi torjumiseksi. ECRI:n tuoreimmat raportit korostavat, että vaikka Suomi onkin ottanut edistysaskeleita syrjinnän vastaisessa työssä, erityisesti vihapuheen osalta tarvittaisiin tiukempia lainsäädännöllisiä ja viranomaistoimia. Viha rapauttaa koko yhteiskunnan perustaa ja heikentää keskinäistä ymmärrystä sekä monimuotoisuuden kunnioittamista, jotka ovat demokraattisten yhteiskuntien kulmakiviä, minkä vuoksi asialle on pakko tehdä jotain.
Komissio on erityisen huolissaan siitä, että Suomi ei ole vieläkään kriminalisoinut vihapuhetta EU:n rasismin ja rotusyrjinnän vastaisen puitepäätöksen mukaisesti, minkä vuoksi maata vastaan on käynnissä jopa komission rikkomusmenettely. Tämä puitepäätös velvoittaa EU-maat asettamaan rangaistavaksi tietynlaisen rotuun tai etnisyyteen perustuvan vihapuheen, mutta Suomen lainsäädäntö on nähty puutteellisena tässä suhteessa. Oikeusministeriö onkin asettanut selvitysmiehen arvioimaan puitepäätöksen vaikutuksia rikoslakiin, ja hallitus on ilmaissut arvioivansa mahdollisuuksia selkiyttää kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevaa sääntelyä vastaamaan kansainvälisiä velvoitteita. Tällaiset selvitykset ovat tärkeitä, mutta niiden on johdettava nopeasti konkreettisiin lainsäädännöllisiin muutoksiin, jotta Suomi välttää jatkossa kansainvälisen kritiikin.
ECRI on myös huomauttanut, että aikaisemmat toimenpiteet ovat olleet usein luonteeltaan rajallisia ja ad-hoc-hankkeita, joilta on puuttunut kokonaiskoordinaatio ja pitkän aikavälin kestävyys, minkä vuoksi todellisen edistyksen arviointi on ollut vaikeaa. Komissio kannustaa Suomea omaksumaan järjestelmällisemmän ja koordinoidumman lähestymistavan vihapuheen ehkäisyyn ja torjuntaan, mikä vaatii laaja-alaista sitoutumista hallinnon eri tasoilla. On selvää, että vihapuhe ei ole pelkästään sanallinen loukkaus, vaan se nähdään usein ensimmäisenä askeleena kohti väkivaltaa, ja sillä on tuhoisia vaikutuksia sen kohteeksi joutuviin ryhmiin sekä yhteiskunnan yhtenäisyyteen.
Hallituksen prioriteetit puntarissa – Tutkimustieto odottaa toimeenpanoa
Nykyhallituksen, jossa sekä oikeus- että sisäministerin salkut ovat perussuomalaisten hallussa, prioriteetit ovat joutuneet suurennuslasin alle viharikosten torjunnassa. Hallitus on toki julkaissut toimenpideohjelmia nuoriso- ja jengirikollisuuden sekä järjestäytyneen rikollisuuden torjumiseksi, jotka keskittyvät viranomaistoiminnan kehittämiseen, tiedon analysointiin ja rikosprosessien tehostamiseen. Näissä ohjelmissa on kiinnitetty huomiota myös tutkimustiedon hyödyntämiseen ja vaikuttavien toimintamallien jakamiseen, mikä on sinänsä kannatettavaa.
Kriitikot kuitenkin huomauttavat, että nämä toimenpiteet eivät välttämättä kohtaa suoraan sitä ongelmaa, joka liittyy nimenomaan rasistisiin ja vihamotiivisiin tekoihin sekä vähemmistöjen kokemaan luottamuspulaan. Kivelän mukaan tutkimustietoa ja suosituksia vihatekojen vähentämiseksi on jo runsaasti saatavilla, mutta poliittinen tahto niiden toimeenpanoon tuntuu puuttuvan. Kun hallituspuolueen johtohahmot ovat itse olleet kansalaisyhteiskunnan toimijoiden lausunnoissa esillä rasismia ja syrjintää syventävän politiikan luojina, kasvaa huoli siitä, onko ihmisten turvallisuus ja yhdenvertaisuus todella etusijalla.
Hallitus on kyllä käsitellyt Suomen saamia ihmisoikeussuosituksia ja kartoittanut vihapuhetta ja viharikoksia koskevia suosituksia, mutta kriittinen ääni kyseenalaistaa, kuinka nopeasti ja tehokkaasti nämä kartoitukset johtavat todellisiin lainsäädännöllisiin muutoksiin ja toimenpiteisiin, jotka aidosti parantavat uhrien asemaa ja lisäävät luottamusta. Maalittaminen ja vihapuhe ovat kasvavia ongelmia, jotka uhkaavat suoraan demokratiaa ja rapauttavat luottamusta oikeusjärjestelmään, mikä näkyy myös siinä, että monet päättäjät ja viranomaiset joutuvat itse vihapuheen kohteeksi.
Keskeiset askeleet eteenpäin
Tilanne vaatii nyt ripeitä ja poikkihallinnollisia toimenpiteitä, jotka eivät jää vain selvitysten ja kartoitusten tasolle, vaan johtavat todelliseen muutokseen. Luottamuksen palauttaminen ja vihatekojen tehokas torjunta edellyttävät Suomelta jämäkkää ja yksiselitteistä linjaa, jossa kenenkään oikeuksia ei kyseenalaisteta. Tässä on lista keskeisistä toimenpide-ehdotuksista, jotka on otettava vakavasti, jotta vihatekojen synkkä kehitys saadaan käännettyä.
- Lainsäädännön täsmentäminen: Rikoslain sääntelyä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on selkeytettävä viipymättä vastaamaan EU:n puitepäätöstä ja ECRI:n suosituksia, jotta vihapuhe saadaan tehokkaammin kriminalisoitua.
- Viranomaisten koulutus ja resurssit: Poliisin ja syyttäjien resursseja on lisättävä sekä heidän koulutustaan viharikos- ja vihapuheasioissa tehostettava, jotta tutkinta ja syyteharkinta olisivat yhdenmukaisia ja korkealaatuisia.
- Uhrien tukipalveluiden vahvistaminen: Viharikosten uhrien tukipalveluita ja oikeusapua on parannettava merkittävästi, jotta ilmoituksen kynnys madaltuu ja luottamus oikeusjärjestelmään vahvistuu.
- Kansallinen strategia ja koordinointi: On luotava pitkäaikainen, koordinoitu ja poikkihallinnollinen strategia rasismin ja vihapuheen torjumiseksi, joka ulottuu koulutuksesta lainsäädäntöön ja viranomaistoimintaan.
- Tutkimustiedon hyödyntäminen: Selvitysten ja tutkimusten tulokset on muutettava nopeasti konkreettisiksi toimenpiteiksi sen sijaan, että ne jäävät vain kansioihin odottamaan poliittista tahtoa.
Kansainvälisen arvion ja kansallisten tilastojen valossa on selvää, että Suomi seisoo nyt käännekohdassa. Valitsemme joko tien, jossa viha ja epäluottamus saavat kasvaa hiljaisuudessa, tai tien, jossa poliittisella tahdolla ja konkreettisilla teoilla rakennetaan turvallisempaa ja yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa kaikille. Tulevaisuuden mittari on siinä, pystyykö hallitus asettamaan ihmisten turvallisuuden ja perusoikeudet etusijalle poliittisista jakolinjoista huolimatta.
