Hallituksen viimeaikaiset budjettilinjauset ovat nostaneet Suomessa voimakkaan keskustelun pintaan, erityisesti kulttuuri- ja elokuvayhteisöissä. Linjaukset, jotka on esitetty ”yritystukien leikkauksina”, ovat herättäneet kritiikkiä siitä, että ne iskevät kohtuuttoman kovaa juuri suomalaiseen elokuva-alaan. Vasemmistoliiton kansanedustaja Mai Kivelä on ollut yksi äänekkäimmistä kriitikoista, joka on avoimesti kyseenalaistanut hallituksen päätösten perusteet ja niiden todelliset seuraukset. Kivelän mukaan elokuva-alan tuotantotuki ei ole tyypillistä yritystukea, vaan pikemminkin projektitukea, joka on välttämätöntä yksittäisten elokuvien tuotantoprosessille. Tämä erottelu on keskeinen, koska sen ymmärtämättä jättäminen saattaa johtaa vääristyneisiin tulkintoihin tuen luonteesta ja merkityksestä. Ilman tätä tukea suomalainen elokuvatuotanto, joka on jo ennestään hauraalla pohjalla, voisi romahtaa kokonaan. Leikkausten dramaattisuus on herättänyt huolta alan toimijoiden keskuudessa, sillä se uhkaa tuhota vuosikymmeniä rakennetun osaamisen ja alan ammattilaisten työllisyyden.

Tämä budjettileikkaus on saanut aikaan laajamittaisen aallon huolta elokuva-alalla, jonka toimijat pelkäävät sen johtavan ennennäkemättömään kriisiin. Arviot leikkausten vaikutuksista ovat synkkiä: kotimaisten elokuvien ensi-iltojen määrän ennustetaan tippuvan jopa puoleen nykyisestä tasosta. Tällainen romahdus ei ainoastaan vaaranna suomalaista kulttuuriperintöä ja tarinankerrontaa, vaan myös aiheuttaa vakavia taloudellisia ongelmia lukuisille tuotantoyhtiöille, jotka kamppailevat jo ennestään tiukassa taloustilanteessa. On ilmeistä, että monet pienemmät ja keskisuuret yritykset eivät yksinkertaisesti selviydy tästä iskusta, mikä johtaa massatyöttömyyteen alalla, jossa työpaikat ovat jo nyt epävarmoja. Alalle koulutetut ja korkeasti pätevöityneet ammattilaiset, kuten elokuvakäsikirjoittajat, leikkaajat, kuvaajat ja äänisuunnittelijat, joutuvat etsimään töitä muilta sektoreilta tai muuttamaan ulkomaille, mikä puolestaan johtaa Suomen elokuvateollisuuden osaamispääoman menetykseen.

Mai Kivelän mukaan tämä uusi leikkaus on erityisen kyyninen, koska se on vain jatkoa hallituksen jo aiemmin tekemille päätöksille, jotka ovat heikentäneet elokuva-alan taloudellista pohjaa. Hallituskauden alussa tehty päätös leikata puolet Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskuksen (AVEK) rahoituksesta oli jo merkittävä isku, joka heikensi alan kykyä kehittää uusia projekteja ja tukea nuoria kykyjä. Nämä peräkkäiset leikkaukset ovat luoneet tilanteen, jossa suomalainen elokuva-ala on ajettu todella ahtaalle. Kivelä ihmettelee, mitä positiivista hallitus voi kuvitella saavansa aikaan näillä leikkauksilla, kun otetaan huomioon, että suomalaiset ovat Euroopan kärjessä kotimaisten elokuvien katselussa. Tämä osoittaa, että kysyntää ja intohimoa suomalaisia tarinoita kohtaan on, ja hallituksen päätös on vastoin kansalaisten kiinnostusta ja toiveita. Se tuntuu olevan arvovalinta, jossa taide ja kulttuuri joutuvat kärsimään, kun taas muut, mahdollisesti ympäristölle haitalliset tukimuodot jätetään rauhaan.

Mitä leikkaukset todella tarkoittavat

• Kotimaisten elokuvien ensi-iltojen määrä voi puolittua
• Monet pienet ja keskisuuret tuotantoyhtiöt ovat vaarassa mennä konkurssiin
• Elokuva-alan ammattilaisten työttömyys lisääntyy huomattavasti
• Suomen maine elokuvien ja tv-sarjojen tuotantomaana kärsii
• Kansainvälisten yhteistuotantojen houkuttelevuus heikkenee
• Suomalaisten kulttuurihyödykkeiden, kuten elokuvien, vienti vaikeutuu

Leikkaukset vastoin kansainvälistä trendiä

Suomalaisen elokuva-alan leikkaukset ovat monella tapaa ristiriidassa kansainvälisen trendin kanssa, jossa useat maat ovat päinvastoin lisänneet panostuksiaan luovaan teollisuuteen tunnistaen sen taloudellisen ja kulttuurisen merkityksen. Elokuva- ja audiovisuaalinen ala on maailmanlaajuisesti tunnistettu merkittäväksi työllistäjäksi ja verotulojen lähteeksi. Se on ala, joka edistää maan pehmeää voimaa ja kulttuurivientiä, luoden samalla myönteistä kuvaa maasta. Esimerkiksi monet Euroopan maat, kuten Irlanti, Saksa ja Ruotsi, ovat onnistuneet luomaan vahvan audiovisuaalisen sektorin houkuttelemalla ulkomaisia tuotantoja ja tukemalla kotimaista osaamista verokannustimilla ja suorilla tuotantotuilla. Näiden maiden kokemukset osoittavat, että investointi kulttuuriin ja luovaan talouteen maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti. Suomen hallituksen päätös leikata juuri näistä tuista asettaa maan takamatkalle kansainvälisessä kilpailussa ja heikentää sen kykyä hyödyntää alan kasvupotentiaalia.

Päätös on myös arvo- ja prioriteettikysymys. Mai Kivelä on korostanut tätä kysymystä vertaamalla kulttuurileikkauksia ympäristölle haitallisiin tukiin, joita hallitus ei ole leikkaamassa. Tämä on herättänyt kysymyksen siitä, mihin hallitus todella haluaa panostaa: kestävään kehitykseen ja kulttuuriin vai vanhoihin, saastuttaviin elinkeinoihin. Se osoittaa, että hallitus on valmis uhraamaan luovan alan, joka on tulevaisuuden ala, vanhanaikaisten ja kestämättömien rakenteiden vuoksi. Tämä on selkeä viesti siitä, että hallitus ei pidä kulttuuria ja taidetta yhtä tärkeinä kuin perinteisiä, usein ympäristöä kuormittavia teollisuudenaloja. Tämä näkemys on lyhytnäköinen, koska juuri kulttuuri ja luovat alat ovat ne, jotka voivat synnyttää uutta talouskasvua ja innovaatioita tulevaisuudessa. Niiden tukeminen ei ole pelkästään kulttuuripolitiikkaa, vaan myös tehokasta elinkeinopolitiikkaa.

Kivelän mukaan leikkaukset ovat myös merkittävä isku työllisyydelle ja verotuloille. Vaikka elokuvatuotanto on projektiluonteista, se työllistää suuren määrän ihmisiä lyhytaikaisissa, mutta usein peräkkäisissä työsuhteissa. Kun tuotannot vähenevät, työpaikat katoavat. Työttömyys lisääntyy, mikä johtaa verotulojen vähenemiseen ja sosiaaliturvamenojen kasvuun. Tämä on ironista, koska hallituksen on sanottu leikkaavan tukea säästääkseen rahaa, mutta todellisuudessa se saattaa johtaa päinvastaiseen lopputulokseen. Elokuva-ala on monella tapaa koko talousjärjestelmän veturi: se ostaa palveluita monilta muilta aloilta, kuten catering-palveluita, rakennusmateriaaleja, vaatteita ja matkailupalveluita. Elokuvatuotannon leikkaaminen heijastuu siis laajemmin koko yhteiskuntaan. Tämä on esimerkki siitä, miten lyhytnäköiset säästöt voivat johtaa pitkäaikaisiin ja kalliisiin ongelmiin.

Elokuvatuotannon laajempi merkitys taloudelle

• Luo verotuloja
• Työllistää monia eri alojen ammattilaisia
• Houkuttelee matkailua ja edistää Suomen imagoa
• Vahvistaa Suomen mainetta luovana ja innovatiivisena maana
• Tukee monipuolista palveluntarjontaa
• Synnyttää uusia teknologioita ja innovaatioita

Kulttuurin merkitys yhteiskunnalle

Leikkaus elokuva-alaan ei ole pelkästään taloudellinen kysymys, vaan syvästi kulttuurinen ja sosiaalinen kysymys. Elokuvat ovat olennainen osa kansallista identiteettiä ja yhteistä tarinankerrontaa. Ne heijastavat yhteiskunnan arvoja, historiamme vaiheita ja unelmiamme. Ne antavat meille mahdollisuuden nähdä itsemme peilistä ja ymmärtää toisiamme paremmin. Kun kotimaiset elokuvat uhkaavat kadota, se on kuin osa kansallista muistia ja sielua vaarantuisi. Elokuvat ovat taiteellisia teoksia, jotka puhuvat tunteillemme ja herättävät ajatuksia, ja ne ovat myös tärkeitä koulutuksen ja kasvatuksen välineitä, jotka voivat avata silmiämme uusille näkökulmille. Kivelän sanoin, on erittäin surullista, että suomalaisten yhteiset tarinat ovat vaarassa kadota. Nämä jaetut tarinat ovat se liima, joka pitää yhteiskunnan koossa. Ilman niitä yhteiskunta menettää jotain olennaista, jotain, mitä ei voi korvata rahalla tai materiaalisilla hyödykkeillä. Se on suora isku kansalliseen itsetuntoon ja ylpeyteen.

Hallituksen linjaus on herättänyt laajan vastarinnan myös alan ulkopuolella, ja moni on ihmetellyt, miksi kulttuurista säästetään, kun samanaikaisesti muille aloille annetaan edelleen massiivisia tukia, jotka ovat kestämättömiä tai ympäristölle haitallisia. Tämä asettaa hallituksen arvovalinnat kyseenalaisiksi. Elokuva- ja kulttuuriala on luonteeltaan hyvin kestävä ala, joka ei kuluta luonnonvaroja samalla tavalla kuin esimerkiksi raskaat teollisuudenalat. Sen tuotanto on suurimmaksi osaksi aineetonta, ja sen pääoma on ihmisten luovuus ja taidot. Tukemalla tällaista alaa hallitus voisi osoittaa sitoutumisensa kestävään kehitykseen ja luovaan talouteen, jotka ovat nykyaikaisen talouspolitiikan kulmakiviä. Sen sijaan hallitus on valinnut toisenlaisen tien, joka saattaa johtaa kulttuurin ja luovan talouden taantumiseen Suomessa.

Tämä tilanne herättää kysymyksen siitä, kenen äänellä hallitus puhuu. Puhutaanko siellä vain lyhyen aikavälin säästöistä, vai ymmärretäänkö laajempaa kuvaa kulttuurin ja luovan talouden merkityksestä yhteiskunnalle? Kivelän kriittinen puhe on muistutus siitä, että hallituksen päätökset eivät ole vain numeroita budjettikaavioissa, vaan ne vaikuttavat suoraan ihmisten elämään, työhön ja mahdollisuuksiin luoda jotain uutta ja merkityksellistä. Elokuva-alan leikkaukset ovat varoitusmerkki siitä, että Suomen tulevaisuus luovana ja kulttuurisesti rikkaana maana on vaakalaudalla. On tärkeää, että keskustelu jatkuu ja että hallitus ottaa vakavasti kuulemiensa kriitikoiden huolet. Tämä on mahdollisuus avoimeen dialogiin, jossa kulttuuripolitiikkaa ja talouspolitiikkaa voidaan tarkastella uudelleen kokonaisvaltaisesti.