Sosialidemokraattisen puolueen (SDP) kansanedustaja Nasima Razmyar ei hyväksy valtiovarainministeri Riikka Purran (PS) tuoreessa kolumnissa esittämää jyrkkää kritiikkiä suomalaista koulujärjestelmää kohtaan, sillä koulun kehittäminen vaatii monimutkaisten haasteiden tunnistamista eikä pelkkää menneisyyden ihannointia. Purra oli väittänyt koulun kriisiytyneen perusteellisesti ja syyttänyt tilanteesta virheellisiä koulutuspoliittisia päätöksiä sekä maahanmuuton vaikutuksia, mikä herätti välittömästi vastalauseita sivistyspolitiikan kentällä. On täysin selvää, että oppimistulosten heikkenemisen taustalla piilee lukuisia toisiinsa kietoutuneita syitä, kuten opetusympäristöjen muuttuminen vaativammiksi, lasten ja nuorten kasvava tuen tarve, lukemisen harrastamisen vähentyminen sekä nuorten yleisen hyvinvoinnin heikentyminen koko yhteiskunnassa. Digitaalisten laitteiden ja sosiaalisen median valtaisa yleistyminen on niin ikään kasvattanut rooliaan tässä monimutkaisessa kokonaisuudessa, mikä asettaa uudenlaisia vaatimuksia niin kouluille kuin perheillekin.

Kriisipuhetta ja PISA-tulosten monikerroksista todellisuutta

Suomen mainetta maailmalla vuosikymmeniä pönkittäneet PISA-tulokset ovat todellakin olleet laskusuunnassa huippuvuosista 2000-luvun alusta, jolloin Suomi oli lähes kaikkien mittareiden ehdotonta kärkeä, mikä kehitys on herättänyt perusteltua huolta niin opettajissa kuin päättäjissäkin. Tämä osaamisen heikkeneminen ei kuitenkaan ole pelkästään suomalainen ilmiö, vaan se on nähtävissä valtaosassa OECD-maita, mikä viittaa laajemmin yhteiskunnallisiin ja jopa globaaleihin murroksiin, joiden vaikutuksia meidän on kyettävä perusteellisesti analysoimaan. Esimerkiksi matematiikan osaamisen taso on laskenut voimakkaasti sitten vuoden 2006, ja heikkojen osaajien osuus on kasvanut huolestuttavasti, kun taas huippuosaajia on selvästi aiempaa vähemmän, mikä uhkaa Suomen asemaa osaamisyhteiskuntana. On olennaista ymmärtää, että Purra ei kolumnissaan ota riittävästi huomioon juuri sitä tosiasiaa, että oppimistulosten laskua tutkitaan jatkuvasti laajalla rintamalla, jolloin koulun ja oppimisen kehittämisen tulisi aina perustua vankkaan tutkimus- ja asiantuntijatietoon, ei pelkkiin tunneperäisiin tai nostalgisiin mielikuviin menneestä.

Razmyar muistuttaakin painokkaasti, että tällaiset henkilökohtaisiin tunteisiin nojaavat mielikuvat koulun muutoksesta ja sen mahdollisista syistä eivät missään nimessä ole rakentava lähtökohta pitkäjänteiselle koulutuspolitiikalle, sillä haasteet ovat syvällisempiä kuin yksittäiset opetustavat. Onkin huomattu, että osaamisen heikkeneminen johtuu monista samanaikaisista muutoksista, joihin kuuluvat muun muassa oppituntien vähentäminen samanaikaisesti kun oppisisällöt ovat laajentuneet, mikä on johtanut pintapuolisempaan oppimiseen ja kyvyttömyyteen syventyä asioihin, sekä opettajien kamppailu riittämättömien resurssien ja kasvavien luokkakokojen kanssa, mikä vaikeuttaa jokaisen oppilaan yksilöllistä huomioimista. Lisäksi lasten ja nuorten keskittymiskyky on monien asiantuntijoiden mukaan heikentynyt, ja kodin sekä koulun välisen tuen yhteistyö on vähentynyt, mikä kaikki yhdessä luo negatiivisen kierteen, jota ei voida katkaista pelkällä menneisyyden haikailulla.

Vahvemmat resurssit vai vanhoihin tapoihin palaaminen?

Haasteisiin vastaaminen edellyttää Razmyarin mukaan vahvempaa ja ennen kaikkea paremmin resursoitua opetusta, mikä mahdollistaa opettajille riittävän ajan ja välineet oppilaiden tukemiseen ja laadukkaan opetuksen antamiseen, eikä pelkkä paluu vanhoihin opettamisen käytäntöihin voi toimia ratkaisuna nykyisiin ongelmiin. On toki totta, että esimerkiksi viisarikellotaulun lukemista opetetaan yhä kouluissa, mutta kun arjessa lapset ja nuoret näkevät ajan lähes yksinomaan digitaalisista laitteista, jää kyseinen taito luonnollisesti vähemmälle käytölle ja saattaa helposti unohtua, mikä ilmiö kuvastaa täydellisesti sitä, kuinka maailma ja sitä myöten opetuksen painopisteet ovat peruuttamattomasti muuttuneet. Esimerkiksi digilaitteiden räjähdysmäinen käyttö on syrjäyttänyt keskittymistä vaativaa syvällistä oppimista, sillä jatkuvasti saatavilla oleva viihde ja sosiaalisen median tarjoamat nopeat palkinnot vievät huomion pois pitkistä lukutehtävistä ja monivaiheisista laskuista, joita tarvitaan perusvalmiuksien kehittämiseksi.

Hallituksen ja ministereiden tehtävänä onkin Razmyarin näkemyksen mukaan tehdä konkreettisia ja eteenpäin katsovia tekoja, joilla turvataan oppimisen perusedellytykset kaikille nuorille, mikä tarkoittaa, että koulutuksen on kyettävä vastaamaan nykyajan lasten arkeen ja samalla kehitettävä perusvalmiuksia, kuten lukemista, laskutaitoa, oppimismotivaatiota sekä kriittistä osaamista digitaalisessa ympäristössä. Purran esittämä argumentointi ohittaa ikävästi tämän olennaisen seikan, sillä koulutusjärjestelmän täytyy uudistua ja katsoa tulevaisuuteen, eikä vain haikailla menneitä aikoja, joita ei enää ole olemassa. Kansanedustaja Razmyar nostaa esiin, että keskeisintä koulutuspolitiikassa on oppimismotivaation määrätietoinen vahvistaminen sekä oppimistavoitteiden selkeä kirkastaminen, samalla kun keskitytään kaikkein tärkeimpien taitojen eli lukemisen, kirjoittamisen ja matematiikan osaamisen juurruttamiseen kaikille oppilaille. Lisäksi on elintärkeää löytää takaisin oppimisen ilo ja merkityksellisyys, vahvistaa kodin ja koulun välistä yhteistyötä ja huolehtia siitä, että oikea-aikaiset tukitoimet ovat kaikkien niitä tarvitsevien saatavilla riippumatta heidän sosioekonomisesta taustastaan.

Maahanmuutto poliittisena syyllisenä

Ei ole Razmyarin mukaan minkäänlainen yllätys, että ministeri Purra löytää suomalaisen koulun ongelmiin ja PISA-tulosten heikentymiseen syylliseksi juuri maahanmuuttajat, jotka ovat Perussuomalaisten politiikassa nousseet usein eräänlaiseksi arkkiviholliseksi, mikä on puolueen tyypillinen vastaus kaikkiin yhteiskunnassamme tapahtuviin kielteisiin ilmiöihin. Maahanmuuttajataustaisten oppilaiden ja kantaväestön oppilaiden välillä on kylläkin havaittu suuria eroja oppimistuloksissa, mikä johtuu usein monimutkaisista sosioekonomisista tekijöistä, heikosta suomen kielen taidosta sekä siitä, että monet maahanmuuttajaoppilaat opiskelevat omaa ikäluokkaansa alemmilla luokka-asteilla. On kuitenkin oleellista huomata, että PISA 2022 -tutkimuksen mukaan osaamiserot maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön oppilaiden välillä ovat itse asiassa kaventuneet erityisesti matematiikassa ja luonnontieteissä, mutta tämä kaventuminen johtuu valitettavasti kantaväestön oppilaiden tulosten voimakkaammasta heikkenemisestä, ei maahanmuuttajataustaisten oppilaiden osaamisen merkittävästä paranemisesta.

On lisäksi todettu, että toisen sukupolven maahanmuuttajataustaiset oppilaat menestyvät kaikilla arviointialueilla selvästi paremmin kuin ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajataustaiset oppilaat, mikä osoittaa koulutusintegraation toimivan ajan myötä, vaikka erot kantaväestöön ovat edelleen merkittäviä. Tämänkaltaisen yksinkertaistavan syyllistämisen sijaan, joka Razmyarin mukaan vain lietsoo vastakkainasettelua, hallituksen tulisi keskittyä ratkaisuihin, jotka parantavat kaikkien oppilaiden osaamista ja hyvinvointia, riippumatta heidän taustastaan, sillä vain näin voimme kääntää kielteisen kehityksen suunnan. Opetus- ja kulttuuriministeriön mukaan juuri sosioekonomisilla tekijöillä, matalammalla koulutustasolla ja vähäisemmillä taloudellisilla resursseilla on merkittävä rooli osaamiseron taustalla, ei pelkällä maahanmuuttajataustalla, minkä tiedon ministerinkin tulisi tunnistaa poliittisessa keskustelussaan.

Konkreettiset toimet paremman koulun puolesta

Jotta suomalainen koulu nousisi takaisin sille tasolle, jota meiltä on totuttu odottamaan, tarvitaan hallituksen ja kuntien taholta useita konkreettisia toimenpiteitä, joiden tavoitteena on oppimisen edellytysten turvaaminen kaikille. On täysin välttämätöntä, että panostukset kohdistetaan oikeisiin asioihin ja että resurssipulaan tartutaan päättäväisesti, jotta opettajilla on mahdollisuus tehdä laadukasta työtä. Seuraavat asiat nousevat keskeisiksi Razmyarin esiin nostamissa ajatuksissa:

• Oppimismotivaation vahvistaminen: On luotava oppimisympäristö, jossa oppilaat kokevat tekemisen iloa ja näkevät oppimisen merkityksellisyyden omassa elämässään, mikä vähentää koulupudokkuutta.
• Perusvalmiuksiin keskittyminen: Lukemisen, kirjoittamisen ja matematiikan ydintaitojen opetukseen on palautettava vahva fokus, varmistaen, että jokainen oppilas saavuttaa riittävän osaamistason.
• Oikea-aikaisten tukitoimien saatavuus: Erityisopetukseen ja muihin tukipalveluihin on kohdennettava riittävät resurssit, jotta kasvavaan tuen tarpeeseen kyetään vastaamaan tehokkaasti heti ongelmien ilmetessä.
• Kodin ja koulun yhteistyön tiivistäminen: Vanhempien roolia lasten oppimisessa on korostettava, ja koulujen on tarjottava helppoja ja matalan kynnyksen tapoja yhteistyöhön, erityisesti lukutaidon ja lukuinnon kehittämisessä.
• Digitaalisen kriittisen osaamisen kehittäminen: Oppilaille on opetettava taitoja erottaa olennainen tieto epäolennaisesta sekä toimia vastuullisesti ja turvallisesti jatkuvasti muuttuvassa digitaalisessa ympäristössä.

Pedagogiikan kehittämisessä katse kohti huomista

On Razmyarin mukaan ehdottoman selvää, että katseen pedagogiikan kehittämisessä täytyy pysyä tiukasti eteenpäin, koska taaksepäin katsominen, peruuttaminen ja menneisyyden turha haikailu eivät vie suomalaisia oppilaita, opetusta eikä koko Suomea kohti parempaa tulevaisuutta. Koulun on oltava paikka, jossa jokainen nuori saa parhaat mahdolliset eväät tulevaisuuden työelämään ja kansalaisuuteen, mikä vaatii jatkuvaa uudistumista ja kykyä kohdata maailman muutokset rehellisesti.