Vasemmistoliiton puheenjohtaja Minja Koskela teki eilen selväksi, että puolue ei aio lähteä mukaan velkajarrusmalliin sellaisena kuin suuret puolueet sen ovat nyt muotoilemassa. Blogissaan Koskela kirjoittaa, ettei Vasemmistoliitto olisi hyväksynyt sopimusta “näillä luvuilla” eikä epäselvällä vallanjaolla parlamentaarisessa työryhmässä.

Velkajarru — mekanismi, jossa valtioiden julkista taloutta rajataan kriisiaikoina — on poliittisesti kuuma peruna. Sitä kannattavat nyt neljä suurinta puoluetta, ja ne ovat edenneet sopimisessa pitkälle. Mutta vasemmistolle sopimuksen sisältö nostaa vakavia kysymyksiä: ei vain siitä, mitä se tarkoittaisi kasvulle ja työllisyydelle, vaan myös demokratialle ja parlamentaariselle ohjaukselle.

Mikä velkajarru käytännössä olisi?

Yleisesti ottaen velkajarrulla tarkoitetaan sääntöä tai sopimusta, jossa maan julkisen talouden velan ja sopeutustarpeiden suhde sidotaan talouskasvuun ja sen heilahteluihin. Sopimuksia on esitetty siten, että tulevat hallitukset sitoutuisivat etukäteen sopeutustavoitteisiin, ja niiden toteuttamista valvoisi parlamentaarinen työryhmä, ei pelkästään hallitus tai valtiovarainministeriö.

Tällaista järjestelyä kritisoidaan siitä, että se voi rajoittaa hallitusten liikkumavaraa etenkin matalasuhdanteissa: kun talous sakkaa, ylimääräinen leikkausvaade voi pahentaa lomautuksia ja hidastaa elpymistä. Koskela nostaa juuri tämän esiin: velkajarru muutaisi EU:n sääntöjäkin tiukemmaksi kasvujarruksi.

Toinen huolenaihe on parlamentaarisen työryhmän asema: kuka päättäisi sen jäsenistä, ketkä olisivat jäsenet, mikä rooli sillä olisi budjettiprosessissa verrattuna eduskunnan valiokuntiin? Kosken mielestä näitä kysymyksiä ei ole kunnolla avattu.

Saksassa velkajarrun kaltaiset mekanismit ovat herättäneet kritiikkiä: Koskela viittaa siihen, että investointien edellytykset ovat kärsineet, ja julkisten palveluiden kehittyminen on jäänyt jälkeen.

Koskelan perustelut: kasvu, työllisyys ja parlamentaarisuus

Koskela katsookin, että vasemmistoliitto ei voi sitoutua sopimukseen, joka pakottaisi hallituksia leikkaamaan vielä lisää talouden alamäessä. Hän varoittaa noidankehästä: leikkauksia tehdään silloin, kun kasvu on jo heikkoa, ja juuri ne lamauttavat kasvun lisää. Silloin velkasuhde ei välttämättä enää pienene, vaan jopa pahenee.

Hänen mukaansa tämän hallituskauden aikana on nähty, että kovimmat sopeutukset eivät ole kääntäneet velan kasvua kurviin, vaan lisänneet työttömyyttä. Velkajarrun kiristämät raamit vaikeuttaisivat kriiseissä reagointia entisestään.

Lisäksi Koskela korostaa sitä, että talouspoliittinen valta ei voi nojata epäselviin elimiin: jos parlamentaarinen työryhmä saa keskeisen roolin, se voi ohittaa eduskunnan budjettivaltaa ja valtiovarainvaliokunnan aseman. Tämä on demokraattisesti ongelmallista.

Hänen mukaansa Vasemmistoliiton vaihtoehto on avoin keskustelu, parlamentaarinen selvittely ja se, että talouskuria ei sidota liian tiukasti mekanismeihin, jotka voisivat tukahduttaa julkisten investointien mahdollisuuden.

Koskela myös varoittaa sopimusta koskevasta “ylivaalikautisesta” sitoutumisesta — että puolueet sopisivat sopeutuksesta jo vaalikauden alussa ilman parlamentaarista prosessia.

Politiikkakuvassa – miten muut reagoivat?

Neuvotteluista tiedetään jo nyt sen verran, että neljä suurinta puoluetta — kokoomus, perussuomalaiset, SDP ja keskusta — näyttävät olevan valmis hyväksymään velkajarrumallin.

Vasemmiston sisällä tilanne on jossain määrin hämmentävä: vasemmistoliiton edustaja työryhmässä, Hanna Sarkkinen, kertoo ettei hänelle ole tiedotettu neuvottelujen etenemisestä. Hän sanoo, että viime viikkojen jälkeen työryhmän kokoukset on peruttu, eikä jatkosta tiedetä.

Keskustelussa on puhuttu, että sopimus tehtäisiin kaikkien eduskuntapuolueiden kesken siten, että velkajarrua koskevat tavoitteet asetettaisiin vaalien alla neljäksi vuodeksi, ja vaalikauden puolivälissä kahdeksi vuosiksi.

Toisaalta, mikäli neljä suurta puoluetta sulkevat muut ulkopuolelle, työryhmä ei mielletä enää aidoksi parlamentaariseksi sopimukseksi. Sarkkinen jatkaa:

– Se ei ole silloin parlamentaarinen sopu. Se on heidän sopunsa.”

Vasemmistoliitto ei ole ainoa kriitikko. Talousasiantuntijoiden keskuudessa on esitetty pelkoja siitä, että sopimus toimisi jäykkänä puskuna ja heikentäisi talouspolitiikan joustavuutta kriiseissä.

Mahdolliset seuraukset – riskejä ja vaihtoehtoja

Jos velkajarrus toteutuu tiukasti, hallitukset joutuisivat operoimaan hyvin kapeassa kaistassa: riittävän sopeutuksen ja investointien yhdistäminen olisi yhä haastavampaa. Leikkaukset matalasuhdanteessa voivat ajaa julkisten palveluiden resurssit äärirajoille.

Tällainen linja heikentäisi julkisen talouden kykyä vastata kriiseihin — oli kyse pandemioista, ilmastoinvestoinneista tai hiilineutraalisuustavoitteista.

Toisaalta sopimusta ajavat puolueet korostavat vakauden merkitystä: ennustettavuus finanssipolitiikassa, velkakriisien ehkäisy sekä luottamuksen tukeminen rahoitusmarkkinoilla ovat keskeisiä argumentteja.

Mutta jos joustovaraa ei jätetä, maassa voisi syntyä tilanne, jossa ideologiset tavoitteet ohittavat talouden realiteetit.

Vasemmistoliiton näkemys on, että sitovia mekanismeja ei pidä rakentaa niin jyrkiksi, että ne jyräävät yli demokraattisen prosessin ja korostavat valtiovarainministeriön valtaa parlamentaarisen hallituksen kustannuksella.

Missä mennään nyt – ajankohtaista tilannetta

– Neuvottelut velkajarrusta ovat edenneet pitkälle, ja sovun piirissä on neljä suurta puoluetta, mutta Vasemmistoliitto on jäämässä ulkopuolelle.
– Vasemmisto ei ole saanut tietoa neuvottelujen etenemisestä työryhmässä – omat edustajat eivät ole olleet mukana viimeissä kokouksissa.
– Minja Koskela vakuuttaa, ettei Vasemmistoliitto hyväksy sopimusta nykyisellä sisällöllä.
– Hallituskausi on osoittanut, että talouden tahdissa menneet leikkaukset eivät ole tuottaneet odotettua tulosta – päinvastoin, työttömyys on kasvanut.
– Sopimuksessa ehdotettu parlamentaarisen työryhmän valta on herättänyt vastustusta demokratian näkökulmasta.

Tilanne on räjähdysherkkä: mikäli sopimus edistyy ilman laajaa poliittista keskustelua, se voi muuttaa suomalaisen demokratian ja talouspolitiikan perussääntöjä syvällisesti.

Näkökulmia ja huomioita

• Poliittinen vastakkainasettelu: vasemmisto versus keskusta/oikeisto; talouspolitiikka määrittelee leirien erot
• Demokratia ja valta: kuka päättää talouslinjasta tulevaisuudessa — eduskunta vai tekninen elin?
• Kasvun ja vakauden tasapaino: kuinka yhdistää sopeutus ja investoinnit
• Joustavuuden tarve: talous on pidettävä elinvoimaisena myös kriiseissä
• Puolueiden legitimiteetti: jos sopimukset syntyvät ilman laajaa kuulemista, se heikentää luottamusta

Loppupohdinta

Minja Koskelan kanta on selkeä: Vasemmistoliitto ei suostu velkajarrusmalliin, joka rajoittaisi talouspolitiikan joustavuutta ja demokratiaperiaatteita. Tässä julkisessa riitahuoneessa ratkaistavana ei ole vain finanssipolitiikka, vaan myös se, mikä on Suomen demokratian suunta. Edessä on poliittinen kamppailu mekanismien voimasta — ja siitä, kenellä on oikeus määrätä talouden raameista.

Lista: viisi keskeistä kysymystä velkajarrusneuvotteluissa

1. Kuka päättää valtaisasta parlamentaarisesta työryhmästä?
2. Kuinka tiukat sopeutukset pakotetaan hallituksiin eri suhdanteissa?
3. Kuinka paljon vapautta hallituksilla jätetään investointien ja kasvun tukemiseen?
4. Miten kansanedustajien ja eduskunnan asema turvataan budjettiprosessissa?
5. Miten sopimus syntyy: kaikkien puolueiden yhteinen linja vai pienten joukkojen ”sopimus”?